Olen havainnut terapiatyössä, parikurssilla, työyhteisöissä ja runsaat neljä vuosikymmentä kestäneessä avioliitossani, että tärkeiden vuorovaikutussuhteiden jumiutuminen johtuu usein väärästä asennoitumisesta. Kun ongelmia ilmenee, ne leimautuvat helposti pelkästään miinusmerkkisiksi. ”Kaikki asiat ovat perheessämme huonosti.” ”Parisuhteestamme ei tule enää mitään.” ”Ongelmani johtuvat onnettomasta lapsuudestani.” ”Puolisollani on varhainen trauma.” ”Lapsi on häiriintynyt.” ”Muilla perheillä ei ole tällaisia ongelmia…”
Miinusmerkkisessä leimaamisessa liioitellaan kohtuuttomasti ja etsitään syyllisiä, ei ratkaisuja. Ajatellaan, että kun syylliset löytyvät ongelmakin ratkeaa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Patologisointi, sairaaksi tai häiriintyneeksi leimaaminen saa ihmiset ahdistumaan, jopa masentumaan. Myös toimintakyky kärsii. Mieleen hiipii luuseriuden ajatus: jos kerran olen vikakappale, miksi edes yrittää.
Asiakkaikseni saapui keski-ikäinen pariskunta. Heti alkajaisiksi vaimo kaivoi laukustaan naistenlehden ja kysyi, josko hän voisi lukea sieltä otteen psykologin palstalta. Annoin vähän empien luvan, koska minulla oli pahoja aavistuksia, miksi vaimo niin halusi tehdä.
Vaimo kertoi psykologin kirjoittaneen, kuinka lapsi voi saada varhaisen trauman eli hylkäämiskokemuksen, jos hän ensimmäisinä tärkeinä elinviikkoinaan jää vaille rintaruokintaa. Tämän luettuaan rouva kääri lehden rullalle ja alkoi osoittaa sillä miestään, joka kalmankalpeana vapisi vieressä ja hengitti vaivalloisesti. Sitten rouva otti voitonriemuisen ilmeen kasvoilleen ja totesi: ”Kato, tässä siulla on elävä esimerkki siitä, millaseks ihminen tullee, kun se jääpi tissiä vaille.”
Sitten rouva kertoi tehneensä sukututkimuksen. Sieltä oli paljastunut, että kun mies oli juuri syntynyt ja kolmen päivän ikäinen, hänen äidilleen tuli rintatulehdus eikä tämä voinut kokonaiseen kuukauteen imettää. ”Siinä syy miehen ongelmiin, omituisuuteen ja avioliiton pilaamiseen” vaimo totesi tohkeissaan.
Rouva ei tullut terapiaan etsimään ratkaisuja parisuhteen ongelmiin, vaan syyllistä ja itse asiassa hakemaan vahvistusta omalle diagnoosilleen, että mies oli varhaisen traumansa vuoksi häiriintynyt. Niinhän se täytyi olla, lehden psykologikin oli asian vahvistanut. Sen vuoksi avioliitto oli mennyt piloille ja mies oli samalla pilannut myös puolisonsa elämän. Rouva toivoi, että minä vahvistaisin asian vielä lopullisesti. Miehen hän oli raahannut terapiaan avioerolla uhkaamalla. Tilanne oli niin uskomaton, että sympatiani siirtyivät isoin harppauksin miesrassukan puolelle.
Juttu vaikuttaa koomiselta, mutta on itse asiassa kaikkea muuta. Mies on vaimon taholta julistettu korjauskelvottomaksi parisuhteen ja koko elämän pilaajaksi, tosin ilman omaa syytään. Hän on vain joutunut kurjan elämänkohtalon uhriksi ja sellaista elämässä sattuu. Vaimon viesti on ilmeinen: ”Mitään ei ole tehtävissä, peli on menetetty.” Terapeutti ei voi tällaisiin toimeksiantoihin lähteä mukaan. Hänen tehtävänsä on olla toivon puolella silloinkin kun sitä on vain vähän näkyvissä. Yhdeltä jos toiseltakin ihmiseltä löytyy varhaisia traumoja, mutta kuka osoittaa aukottomasti, että ne ovat syypäitä tämänhetkisiin ongelmiin. Sellaista psykiatria ei olekaan.
Epäilemättä varhaisilla traumaattisilla kokemuksillamme on vaikutusta elämään ja joskus ihmisen on tehtävä pitkään töitä menneisyytensä kanssa, että pääsisi kiinni laadukkaaseen ja arvokkaalta tuntuvaan elämään. On myös tärkeää, että ihminen tulee tietoiseksi kivistä, jotka ovat vuosikymmeniä hiertäneet kengässä. Tietoisuus merkitsee muutoksen, korjaamisen ja parantumisen mahdollisuutta. Hiertävistä kivistä on mahdollista päästä eroon, mutta helposti se ei käy.
Tärkeää on päästä eteenpäin, löytää ratkaisuja, nähdä joku polku edessään. Patologisointi ahdistaa ja masentaa ja voi toimia terapeuttisena tienraivaajana uusiin oivalluksiin, mutta toivoa ei saa viedä. Kun ihminen uskaltautuu kohtaamaan omia kipupisteitään, hänellä tulee olla jonkin tason luottamus siihen, että tuska on kokemisen arvoinen ja että jonakin päivänä hän pääsee pahan yli. Tosin syväsukelluksen alkuvaihe – se kun alkaa nähdä kipeitten tunteiden takana olevia syitä – voi olla niin kaoottinen, että toivo katoaa näköpiiristä kokonaan. Silloin tarvitaan läheisiä ja ystäviä – tukiverkkoa, joka kannattelee ja valaa selviytymisen uskoa.
Patologisointi heikentää toivoa. Se estää näkemästä voimavaroja, joita meissä kaikissa on, ja se estää meitä käyttämästä mahdollisuuksiamme. Ongelmien ja vaikeiden asioiden eteen voisi laittaa myös positiivisia etumerkkejä, keksiä myönteisiä selitysmalleja. Voisimme opetella kysymään: Mitä tämä riita kertoo meille? Voimmeko oppia siitä jotakin tärkeää, hyvää ja hyödyllistä? Kysymykset avaavat uusia näkökulmia. Ketään ei tarvitse leimata häiriintyneeksi tai sairaaksi.