On totta, että lapset ahdistuvat jos vanhemmat riitelevät. Mutta kuinka paljon on sellaisia perheitä, jossa ahdistus on ilmapiirissä käsin kosketeltavissa. Sille ei voida kuitenkaan antaa minkäänlaista nimeä, koska kunnon riitaan ei koskaan päästä. Perheessä on muodollisesti kaikki hyvin, mutta ilmapiiri on ummehtunut ja tunkkainen.
Eivät riidat lasta vahingoita, jos ne sovitaan jälkeenpäin ja kun lapsi näkee vanhempien pyytävän ja antavan anteeksi toisilleen. Mutta tunkkainen, epämääräinen ilmapiiri, jossa vanhemmat kohtelevat toisiaan hymyilevinä tappajina voi vahingoittaa lasta pahasti. Hänellä ei ole mitään keinoja päästä pahaan oloon käsiksi, koska perheessähän on ”kaikki hyvin”. Muodollisessa hyvyydessään vanhemmat ovat lapselleen eräänlaisia supervanhempia, mutta lapsi kyllä vaistoaa ja tietää, ettei kaikki ole hyvin.
Pitkällä terapeutin elämänkokemuksella voin vakuuttaa, että lapsia on turha yrittää jymäyttää. He ovat yleensä paljon tietoisempia vanhempien keskinäisen suhteen laadusta – läheisyydestä ja etäisyydestä - kuin vanhemmat koskaan arvaavat. Lapsen vaisto on pettämätön. Hän näkee tarkasti, tekee havaintoja sydämellään. Hän lukee vanhempiensa ilmeitä, eleitä, kehon kieltä tarkemmin kuin saatamme kuvitella. Vanhempien keskinäinen rakkaus ja perheen yhteisen onnen säilyttäminen ovat hänen ykkösprioriteettinsa, koska se on hänen tärkein turvansa.
Inhimilliset vanhemmat uskaltavat ottaa yhteen, riidellä ja sanoa pahastikin toisilleen. Mutta heillä on myös kyky ja uskallus sopia riitansa. Tällä tavalla lapsi saa omaa elämäänsä varten inhimilliset eväät ja erinomaisen malliesimerkin. Hän tietää, että hänelläkin on lupa töpätä, mutta hän voi myös saada anteeksi ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Näin hän on oppinut yhden tärkeän selviytymiskeinon elämässä.