Valittaminen sinänsä ei johda mihinkään. Se on lapsellista purnaamista, oman pahan olon purkamista. Toki sellaisellekin pitää työyhteisön sisällä olla tilansa, olemmehan kaikki omissa sisäisissä tiloissamme välillä lapsia ja käyttäydymme kuin viisivuotiaat hiekkalaatikkoleikeissä. Mutta valittamisen purku työpaikalla voisi tapahtua rajatusti, vaikka tiimipalaverin alussa 10 minuutin ajan, jolloin kaikki saisivat valittaa niin paljon kuin sielu sietää. Asiat kirjattaisiin muistiin ja seuraavassa tiimipalaverissa esimies kysyisi, mitä myönteistä kehitystä on kyseisessä valituksen aiheessa tapahtunut. Asioita ei vain todeta, vaan ne otetaan vakavasti ja niille etsitään ratkaisuja.
Kun kymmenen minuuttia on kulunut, valitus loppuu ja siirrytään käsittelemään muita tärkeitä asioita. Valittamiselle olisi näin oma selkeästi rajattu tilansa, mutta se ei varastaisi koko tiimipalaverin aikaa. Paha tulisi kuitenkin ainakin osittain puretuksi ulos. Seuraavassa tiimipalaverissa valitus voisi taas jatkua uuden kymmenminuuttisen ajan.
Vielä hyödyllisempää olisi luoda työpaikalle sellainen kulttuuri, jossa valittamisoikeuden saisi sellainen työntekijä, jolla on selkeä konkreettinen muutosehdotus ongelmaan. Jos haluat valittaa epäkohdista, keksi niihin ratkaisut! Tiedän eräiden johtajien käyttävän tätä mallia ja kysyvän kriitikolta: ”Kun sinä olet havainnut ongelman, olet varmaan miettinyt, miten sen voisi korjata, että ongelma poistuisi.” Tällä saavutettaisiin ainakin kaksi etua. Ensinnäkin valituksen esille ottava työntekijä osoittaa näin toimiessaan kollegoilleen, ettei hän ole pelkkä valittaja, vaan hän on valmis ottamaan vastuun myös muutoksen toteuttamisesta.
Toinen etu olisi johtajan viestimä arvostus työntekijää kohtaan: ”Sinä olet oman työsi paras asiantuntija. Sinä olet pätevin ja osaavin henkilö korjaamaan ja muuttamaan asian.” Lisäetuna olisi työntekijän vastuuttaminen, mikä on hyvää johtajuutta. Ei valiteta valittamisen vuoksi, vaan ongelmien korjaamiseksi.
Asennemuutos lähtee siis itsestä. Sen sijaan että näkee ongelman ja ryhtyy valittamaan siitä, voisi kysyä: Jos koen tämä asian huonosti toimivana tai epätyydyttävänä, mitä sille voisi tehdä? Entä mikä olisi minun osuuteni, mitä konkreettista minä voisin tehdä? Valittamiseni on oikeutetumpaa, silloin kun minulla on siihen muutosehdotus. Jos toimisimme näin, ongelmat saataisiin hallintaan ja se helpottaisi kaikkia.
Mitä muuta minä voisin tehdä sen hyväksi, että asiat muuttuisivat? Miten voisin muuttaa asenteitani esimerkiksi hankalia työkavereita tai pomoa kohtaan? Voisinko ryhtyä ajattelemaan heistä myönteisiä ajatuksia ja tuomaan esille heidän parhaita puoliaan. Jokainen ihminen on jossakin asiassa hyvä ja ainakin yhden myönteisen ajatuksen arvoinen. Kun pohdin vilpittömästi noita haasteellisia ihmisiä, löydän heistä varmasti jotakin hyvää. Merkittävää tässä pohdinnassa on se, että kun löydän oikeasti yhdenkin hyvän piirteen, ominaisuuden, kyvyn tai osaamisen tuosta minulle hankalasta ihmisestä, asenteeni häntä kohtaan muuttuu. Usein riittää, että kun ajatukseni hänestä muuttuvat myönteisemmiksi, myös käytökseni häntä kohtaan muuttuu. Uskallan tulla lähelle, olla läsnä, puhua ystävällisesti ja kunnioittavasti. Kun olen valmis tällaiseen muutokseen, alan ennemmin tai myöhemmin saada myönteiselle asenteelleni vastakaikua.
Toinen tie asennemuutokseen on tutustua lähemmin ja syvemmin minulle vaikeaan ihmiseen. Tutustuminen on sillan rakentamista toisen maailmaan. Sen varsinainen merkitys on luottamuksen rakentaminen. Myönteinen asenne ja kunnioittava dialogi ovat tuon sillan rakennusaineita. Kun valitsen myönteisen asenteen, pärjään pahoissakin paikoissa, myös ikävien ihmisten kanssa. Silloin vuorovaikutuksessa eteen tulevat esteet ovat vain hidasteita matkalla isomman päämäärän toteutumiseen. Jonakin päivänä silta on valmis. Luottamus on syntynyt ja voimme kohdata tasavertaisina, erilaisina mutta toisemme hyväksyvinä ihmisinä ja tehdä laadukasta yhteistyötä. Hyvän lopputuloksen kannalta hidasteitakin tarvitaan. Asiat tulee mietittyä perusteellisesti. Siltaa rakentavat osapuolet joutuvat prosessoimaan myös itseään, kasvamaan ja kypsymään ihmisinä. Se on samalla keino omien uskomusten ja ennakkoluulojen voittamiseen.
Positiivisesta asenteesta on työelämässä paljon apua. Johtamisessa se on suoranainen aarre. Se tarkoittaa myös sen hyväksymistä, että työssä ei aina ole mukavaa, niin kuin ei elämässä muutenkaan. Elämään kuuluvat myös huonot päivät, ongelmat ja välillä kriisejäkin, mutta enimmäkseen työssä koetaan paljon iloa, hyviä hetkiä, innostusta ja yhdessä tekemisen voimaa. Silloin tylsätkään työt eivät syö ihmistä sisältä. Hyvä määritelmä työstä on mielestäni se, että se antaa enemmän kuin ottaa, että se tuo enemmän iloa ja tyydytystä elämään kuin vie energiaa ja voimavaroja. Työn mielen ja oman jaksamisen tasapaino toimii.