Asenne on yksi elämämme tärkeistä avaimista. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa suhtautumistapaa asioihin ja ihmisiin. Ja mikä parasta: me voimme itse valita asenteemme. Se on ihmisyyteen kuuluva perusoikeus ja meihin sisäänrakennettu kyky. Me pääsemme valitsemaan monenlaisia elämämme kannalta tärkeitä asioita. Teemme joka päivä lukemattoman määrän valintoja ruokaostoksista erilaisiin hankintoihin. Isompiin valintoihin kuuluvat puolison valinta, elämänura, koulutus ja työpaikkamme. Näillä valinnoilla on kauaskantoisia seurauksia elämäämme.
Kaikkea me emme kuitenkaan pääse itse valitsemaan. Emme voi valita vanhempiamme, emme syntymämme hetkeä, emme geeniperimäämme, emme monia kohtaloitamme –hyviä ja huonoja- joita elämä polullemme toimittaa. Mutta kaikkeen siihen, mitä elämässä meille tapahtuukin, me voimme valita oman suhtautumistapamme, joko negatiivisen tai positiivisen. Ja nyt tulee tärkein: Se, minkä suhtautumistavan eli asenteen valitsemme, -myönteisen vai kielteisen- vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mitä asiat meille merkitsevät, koemmeko elämän laadukkaana vai kurjana, hyvänä vai huonona. Filosofi Voltaire on ilmaissut asian pistämättömästi: ”Elämä jakaa meille kortit, toisille hyvät, toisille huonot, mutta meidän itsemme on niillä pelattava.”
Näin suuri merkitys on oikean asenteen valinnalla. Moni ihminen kokee tänä päivänä, ettei voi todellisuudessa valita työpaikkaansa. On vain syystä tai toisesta jämähtänyt nykyiseen työhön, joka jo pitkän aikaa on tuntunut turhauttavalta ja tylsältä. Työ ei palkitse, se ei anna virikkeitä eikä haasta ajattelemaan. Työn määrä on vuosien saatossa lisääntynyt ja kaikki tehdään tänä päivänä hektisessä kiireessä ja pienellä resurssilla. Työpaikan ilmapiiri on ikävä, ihmiset ilkeilevät toisilleen ja kahvihuoneessa kaikki vain valittavat turhautumistaan. Kaiken pahan alku on tietenkin pomo, eläkeikää lähestyvä homekorva, jonka tärkein työ tuntuu olevan kaikkien uudistusideoiden torppaaminen. Yhteinen kokemus on, ettei mitään hyvää ole työyhteisössä tapahtunut vuosiin. Väsymystä on ilmassa ja työssä uupuminenkin pitkine sairauslomineen on osalle työntekijöistä tullut tutuksi. Myös lyhyiden sairauspoissaolojen määrä on viime vuosina hälyttävästi lisääntynyt.
Joskus kahvihuoneessa keskustellaan, että miksi me suostutaan tällaiseen. Miksi kukaan ei lähde johonkin toiseen työpaikkaan? Ammattitaitoa kyllä löytyisi ja osaamista. Yksi perustelu sille, että vain harva toteuttaa muutoksen käytännössä, on pelko, ettei 40-50 vuotias enää kelpaa työmarkkinoilla. Valitettavasti markkinoiden viestit tukevat tätä pelkoa. Nuoruus ajaa liian usein ammattitaidon, osaamisen ja mikä huolestuttavinta, myös kypsyyden edelle.
Olennaisemmat perustelut työpaikan vaihtamisen hylkääville ovat kuitenkin pään sisällä muhivat muutospelot. Vanhasta luopuminen ja uuteen lähteminen pelottaa. Entä jos kukaan ei haluakaan minua, jos minua ei valita, jos en kelpaa? Sellainen tieto olisi todella masentava. Sitä riskiä ei haluta ottaa. Pelottavalta tuntuisi myös tulla valituksi. Mistä tietäisin päässeeni nykyistä parempaan työpaikkaan? Joutuisin tutustumaan uusiin ihmisiin, uuteen työkulttuuriin, uusiin työtapoihin ja niin edelleen. Miten pärjäisin? Entä jos siellä olisikin vielä surkeampi ilmapiiri kuin nykyisessä? Jos uusi pomo kohtelisi vielä huonommin kuin nykyinen? Ei ihme, että pelottaa.
Pelon edessä ihmiset jäävät kärvistelemään mieluummin vanhaan kuin lähtevät asettamaan itseään alttiiksi sille, että pelot muuttuisivat todeksi. Johtopäätös kuuluu, että ainahan sitä voi haaveilla jostakin muusta työstä, mutta todellisuudessa vaihtamisen mahdollisuutta ei ole. Muutosta ei vain uskalla tehdä. Toinen syy voi olla oma laiskuus. Ei viitsi nähdä sitä prosessoinnin vaivaa, ulkoista ja pään sisällä tapahtuvaa ponnistelua, jota uuden työpaikan vaihtaminen edellyttäisi.
Käytännössä tämä valitettavan usein tarkoittaa sitä, että valitessani nykyisessä epätyydyttävässä työssä jatkamisen, valitsen myös turhautumisen ja energiaani syövän ikävän kokemuksen jatkumisen. Mitä se tekee minulle pitkässä juoksussa? Kyynistynkö vähitellen koko elämää kohtaan? Katoaako elämästäni mieli? Tunnenko koskaan aitoa iloa? Osaanko enää nauraa? Tuleeko minusta samanlainen työpaikan valittaja kuin monista turhautuneista kollegoistani on jo tullut? Alanko asenteellani myrkyttää nuorempia työkavereitani? Muutunko minäkin ahdistuneeksi ilon pilaajaksi? Entä heijastuuko työssä koettu paha olo myös yksityiselämääni, kotiin, perheeseen, puolisoon, lapsiin? Kuka tästä kaikesta maksaa hinnan?
Jos yksikin näistä kysymyksistä saa rehellisessä pohdinnassa myönteisen vastauksen, on aika tehdä muutos, asenteen muutos. Tämä on todella tärkeää, koska pelissä on koko elämä. Sitä ei kannata hukata negatiivisen energian kaatopaikalla. Elämä kutsuu meitä elämään, täydesti ja laadukkaasti, työssä ja kotona.
Asenteen muuttamisessa vaihtoehtoja on kaksi. Joko lähden oikeasti nykyisestä työstäni tai jatkan entisessä, mutta uudella asenteella. Aloittaisin pohdinnan kysymyksellä: Jos en uskalla lähteä työpaikastani, voisinko muuttaa asennettani työhön ja työkavereihin, myös hankalaan pomooni?
Mitä asenteen muuttaminen voisi merkitä käytännössä, siitä seuraavassa blogissa.