Luottamuksen, avoimuuden ja puhumisen aika

Synnyin Lappeenrannassa sotien jälkeisessä Suomessa. Sodan pitkä varjo heijastui väistämättä myös kasvuperheeni ja koulunkäyntini ylle.  Jotkut leikkipaikoistani olivat kodin läheisyydessä sijainneita juoksuhautoja. Siellä kävimme kavereitten kanssa omia sotiamme itse tehdyillä puupyssyillä ja ritsoilla, roilasimme puissa ja pidimme hauskaa.  Maan jälleenrakentamisinnosta ja nousevasta toiveikkuudesta huolimatta lapsuuteni ilmapiiri itärajan läheisyydessä oli jännittynyt ja kireä.

Uhkaavan vihollisen pelko tuntui myös kodissani. Ei siitä puhuttu koko ajan ääneen, mutta se oli silti läsnä, eräänlaisena hiljaisena vakavuutena, pahasta vaikenemisena. Ahdistus tuntui ruokapöydässä ja heijastui kaikkeen tekemiseen. Koko ajan piti olla varuillaan, nöyrä ja alistunut. Vanhempieni tietoisesti valitsema selviytymisstrategia oli usko Jumalaan. Se ei ollut mitään iloista ja vapautunutta uskoa, vaan pakonomaista suorittamista polvirukouksineen ja kirkossa käynteineen, että kelpaisi Jumalalle ja säästyisi vihollisen uhkalta. Jumala koettiin ankarana, pelottavana ja tuomitsevana. Hänelle piti olla ”kiltti”, että sai armon.  Mistään ei oikein uskaltanut iloita. Elämästä puuttui rentous ja luottamus, sellainen turva, että elämän syliin saattoi heittäytyä ja uskoa, että se kantaa.  Peloista ei saanut puhua ääneen, eikä niitä voinut mitenkään purkaa. Tässä epävarmuudessa oli lapsenkin vain jotenkin opittava tulemaan toimeen. Ei ihme, että minulla on ollut pitkä matka löytää elämästä toisenlainen totuus, sen armollisuus, ehdoton hyväksyminen ja positiivinen voima.

Ehkä juuri pelon ilmapiirissä opin kuitenkin jotakin tärkeää psyykkisen kivun sietämisestä ja selviytymisestä. Kun pelkojaan ei voi mitenkään paeta, niiden kanssa pitää oppia elämään. Uskon noina kasvuni tärkeinä vuosina oppineeni sen, että ihmisessä on paljon positiivista sisäistä voimaa ja kun tämän voiman saa käyttöönsä, selviytyy mistä tahansa kovasta paikasta. Opin, että kun rohkenee vain olla oman pahan olonsa kanssa silmätysten sitä kieltämättä, mitätöimättä ja pakenematta, pelko muuttuu vähitellen voimavaraksi ja ahdistus kyvyksi selviytyä. Tämä asenne on auttanut minua oman elämäni pahoissa paikoissa.

Elämäni missio?

Tästä perusoivalluksesta on tullut myös missioni.  Uskon, että se mikä on minulle ollut avuksi, voi olla avuksi muillekin. Työyhteisöjen kouluttajana ja terapeuttina haluan välittää toivoa ja auttaa ihmisiä tarttumaan tyydyttävämmän elämän mahdollisuuksiin. Uskon siihen, että ihmiset niin yksilöinä kuin työyhteisöjen jäseninä voivat ratkaisevasti vaikuttaa elämänsä laatuun ja työilmapiirin paranemiseen. Tämä tapahtuu henkilökohtaisen vastuunoton ja myönteisten vuorovaikutustaitojen kautta. Hyvällä voittaa aina enemmän kuin pahalla. Pidän tärkeänä sitä, ettei ongelmiin jäädä vellomaan, vaan keskitytään etsimään ratkaisuja.

Yhden ison asian haluan lapsuuteni selviytymisstrategiassa muuttaa. Vaikenemisen aika on ohi. On opittava puhumaan ahdistavista tunteistaan ääneen. Kotona ja työpaikoilla. Se auttaisi meitä kaikkia. Me sotilaiden lapset olemme saaneet kohtuuttomasti kärsiä siitä, ettei sodan aiheuttamia tunnehaavoja ole osattu purkaa auki. Me olemme kantaneet isiemme ja äitiemme vaiettua tuskaa monenlaisena psyykkisenä kipuna ja siirtäneet vaikeasta vaikenemisen myös tulevien sukupolvien tunnetaakaksi. Tämän on vihdoin loputtava ja se on mahdollista tehdä. Kun pahalle ololle löytää purkuteitä, ahdistus helpottaa. Puhumisen väyliä kyllä löytyy: ystäviä, sukulaisia, työkavereita terapeutteja… Tärkeää on, että puhutaan. Terapeuttina haluan tehdä näkyväksi sitä, mikä on vaikeaa kohdattavaksi. Kun paha tulee piiloistaan esille, se menettää valtansa ja uuden elämän lähteet alkavat virrata vuolaasti. Pahan padot kannattaa räjäyttää hajalle. On uuden luottamuksen aika. On aika rakentaa sellaista avoimuutta, joka nostaa ihmisyytemme uudelle tasolle. Enää ei tarvitse vaieta. (Jos tämä aihe kiinnostaa, hanki viimeinen kirjani: Isä ja minä. Minerva 2010)

Pekka